Artikkelin lähde Kaleva
Anssi Juntto
Oulu Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen lähti mielellään mukaan Oulun musiikkivideofestivaalin kotimaisen kilpailun tuomaristoon.
130 videon seulominen kahden päivän aikana tuntui rankalta mutta houkuttelevalta urakalta.
Meriläiselle on kertynyt vuosien varrella useita erilaisia suhteita musiikkivideoihin.
Ensikosketus tuli musiikkivideoiden esiinmarssin myötä 1980-luvulla. Kotipaikkakunnalla Lieksassa ei tosin Music Televisionia voinut seurata ennen kuin eno hommasi satelliittilautasen, mutta kavereiden luona Joensuussa aika kului videoita tapittaessa.
Myös musiikkivideoiden raadollisempi puoli on tullut tutuksi. Työskennellessään aikoinaan tuotantopäällikkönä Poko Records -levy-yhtiössä Meriläinen pääsi tuottamaan videoita.
Hän haki avustuksia, laski budjetteja ja pähkäili, millä logiikalla videoihin kannatti sijoittaa rahaa.
Yhtä lailla Meriläinen on soittanut itsekin erinäisissä indie-bändeissä ja ollut tekemässä niille musiikkivideoita.
Meriläisen nykyinen työpaikka, rocklehti Soundi, puolestaan tarjoaa musiikkivideoille jakelukanavan omilla nettisivuillaan. Musiikkivideoita tuleekin katseltua erityisesti työn puolesta.
"Oma kärsivällisyyteni musiikkivideoiden katsomiseen on ihan selvästi laskenut", Meriläinen tunnustaa.
"Se varmaan liittyy yleiseen netinkäyttökulttuuriin. Sitä vain klikkaillaan menemään, keskitytään hetki johonkin, ja sitten mennään eteenpäin. Niin se on myös YouTuben kohdalla, että kun laittaa videon pyörimään, sitä tekee hyvin nopeasti päätöksen, katsooko sen loppuun asti. Aika usein ei katso."
Se, millä perustein katsomispäätöksen tekee, vaihtelee tapauskohtaisesti.
Jos kyseessä on itseä kiinnostava artisti, musiikkivideon luonnollisesti katsoo helpommin kokonaan, vaikka se ei videoteoksena kiinnostava olisikaan. Yleensä hyvä idea pysäyttää.
"Esimerkiksi Riston Turvaluola on äärimmäisen yksinkertainen video. Siinä ei ole mitään muuta kuin lähietäisyydeltä kuvatut kasvot ja päällekkäisvalotuksella tehty pieni visuaalinen jippo. Mutta kun video lähtee pyörimään, efekti tulee heti päälle, ja sitä jää seuraamaan", Meriläinen selvittää.
"Tykkään kyllä myös sellaisista juonellisista videoista, jotka palkitsevat vasta lopuksi. Niidenkin on jollain tavalla rakennettava kiinnostus heti alkusekunneista."
Toisaalta tekninen tai juonellinen oivallus eivät nekään ole aina välttämättömiä.
"Tykkään myös siitä, että on rehellisiä soittovideoita. Joillekin bändeille ne vain toimivat älyttömän hyvin."
Oulun musiikkivideofestivaalin kilpailuvideoiden osalta jyvät erottuivat akanoista suhteellisen helposti.
Monien videoiden tasoa olisi voinut nostaa panostamalla hieman enemmän niin ideointiin kuin tekniseen toteutukseenkin. Muotia tuntuvat olevan videot, joissa luotetaan komeisiin kuviin.
"Niissä tavallaan mennään tunnelma edellä. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa ole", Meriläinen sanoo.
Suomalaisen musiikkivideon nykytilaa Meriläinen luonnehtii varsin hyväksi.
Viihdeohjelma Jyrkin kuoppaamisen 13 vuotta sitten pelättiin merkitsevän kotimaisen musiikkivideon kuolemaa, mutta siitä seurasikin vain lyhytaikainen notkahdus.
YouTuben myötä videoita on tehtailu yhä enemmän. Tänä vuonna Oulun musiikkivideofestivaalille lähetettiin peräti 380 videota.
Meriläinen kuitenkin huomauttaa, että ammattimaisen tekemisen tila ja musiikkivideon kentän yleinen tila eivät mene yksi yhteen.
Tee se itse -pohjalta tehdyt videot ovat yleistyneet, mutta kaikilla ammattimaisilla videontekijöillä ei välttämättä mene hyvin.
"On heillä varmasti vaikeampiakin vuosia ollut", Meriläinen toteaa.
"Vaikka liputankin sen puolesta, että on hienoa, kun ihmiset pystyvät nykyään tekemään itse, ei mikään korvaa ammattitaitoa. Näillä festivaaleilla on mielenkiintoisia ja sympaattisia pieniä videoita, mutta kyllä sen yleensä huomaa, onko asialla ollut hyvä ja kokenut tekijä."
Artikkelin lähde Kaleva