Artikkelin lähde Kaleva
Neena Kuukasjärvi
Jarmo Kontiainen kuvat
Tarinankertojan elämä alkaa tietenkin hyvällä tarinalla. Nuori nainen synnyttää kesän kuumimpana päivänä, ja kylän koppavaksi ja pahansuovaksi tiedetty kätilö kieltäytyy auttamasta. Tuleva täti juoksee itku silmässä ympäri kylää, ja vasta virkavallan mahtikäskyllä saadaan kätilö päästämään päähenkilö maailmaan.
Kumpi syntyi ensin, tarinankertoja vai tarina, mene ja tiedä. Ja niin kuin aina hyvässä kertomuksessa, raja toden ja sepitetyn välillä on häilyvä. Tarkkana, faktansa tarkistavana ja tosiin asioihin nojaavana kirjoittajana pidetty Joni Skiftesvik ei aina osaa vetää rajaa itsekään. Hyvän kertomuksen siemen voi lymytä missä vain, ja kertojan velvollisuus on suoria kulmia siellä missä tarina sitä vaatii.
"Syntymääni liittyvistä tapahtumista kuulin äitini hautajaisissa."
Nyt on moni muukin tosi tarina kirjoitettu osaksi tuotteliaan kirjailijan uusinta, omaelämäkerrallista romaania . Kun kirja on valmis ja poissa käsistä, on tekstintekijällä työssään pysähtynyt hetki.
"Sain juuri valmiiksi myös Lahden kaupunginteatterille sovitetun näytelmäsovituksen. Nyt on vähän sellainen odotteleva tunnelma, että mitä kirjasta sanotaan."
Omakohtaisen ja omaelämäkerrallisen teoksen aika oli nyt, myöntää kirjailija. Elämän rajallisuus muistutti itsestään dramaattisesti kesällä 2011. Vaimon vakava sairaus ja samanaikaisesti piiputtanut oma terveys pysäyttivät.
"Niin kliseistä kuin se onkin, elämä alkoi kulkea filminauhana ohi silmien. Sairaalassa maatessa oli jotenkin luontevaa tarttua siihen tuttuun siniseen muistivihkoon ja ruveta laittamaan asioita ylös."
Jotkut muistot soljuivat paperille riemukkaan helposti. Elämän tummasävyisemmistä käänteistä kirjoittaminen ei ollut helppoa, eivätkä ne kirjoittamalla muuksi muuttuneet. Vaikka kirjailija on teksteistään aina auliisti puhunutkin ja on pitänyt avoimet välit myös lukijakuntaansa, tähän kohtaan Joni Skiftesvik vetää rajan. Teksti voi olla omaa, mutta kokemukset yhteisiä perheen ja läheisten kanssa - niistä hän ei halua enempää puhua.
Tuoreen, elämäkerrallisen romaanin kohdalla vaimo sai myös olla ensimmäinen, joka koskaan on lukenut kirjailijan tekstejä etukäteen. Sopimus oli yhteinen, koska yhteisiä olivat monet teoksen aiheetkin. Mitään ei tekstistä muutettu, ei tälläkään kertaa.
Omaelämäkerrasta löytyvät myös tutut teemat: kotiseutu Perämeren rannikolla, meri ja meren muokkaama elämänpiiri. Paljon kirjoittanut ja paljon haastateltu mies on myöntänyt tematiikkansa toisteisuuden - lapsuuden rantoja tulee kuljettua milloin tarkoituksella tutusta ammentaen, milloin itsellekin yllätyksenä.
"Päätös omaelämäkerrallisen romaanin kirjoittamisesta liittyy tiiviisti myös ajatukseen ajan kulusta, oman elämän vaiheiden jättämisestä jälkipolville."
Vaikka omaelämäkerta sairaalavuoteella hahmottuessa saattoi vähän joutsenlaululta kajahtaakin, viimeiseksi teokseksi se ei ole jäämässä. Mielessä kypsyvät jo uuden tekstin aihiot.
"Tarinoita on loputtomasti. Sen tiedän, että aihepulaa minulle ei koskaan tule", mies naurahtaa. "Kirjoittamista jatkan niin kauan kuin voimia ja terveyttä riittää."
Kun yksi iso työ on saatu käsistä ja toinen on vasta aluillaan, kohtaavat kirjoittajan kaksi mielekkäintä hetkeä.
"On mahtava tunne, kun tietää, että kirja on valmis. Kun sen voi päästää käsistään. Toisaalta hieno hetki on myös se, kun aloittaa uutta. Ensimmäisissä liuskoissa on sellaista löytöretkeilijän iloa!"
Ammattilainen ei kirjoittamiseen kyllästy, ja tosi tekijällä on konstinsa valkoisen paperin taltuttamiseen.
"Jos ei tule hyvää tekstiä, niin aina tulee sellaista, jota voi hetken päästä muokata. Ei sellaisesta käsi poskella inspiraation odottelemisesta tule mitään."
Toimittaja-ajoilta peräisin oleva työrytmi on osoittautunut toimivaksi. Edelleen kirjailija aloittaa päivänsä aamusta ja tekee töitä normaalin työpäivän verran. Näin jää aikaa myös muuhun elämään.
"Ihan niin pedantti en sentään ole kuin Kalle Päätalo -vainaa, joka kuuleman mukaan piti kahvi- ja ruokatunnitkin aina minuutilleen."
Jos Joni Skiftesvik ei istu kirjoituspöydän ääressä työhuoneellaan Martinniemessä, hän on kirjastossa, maakunta-arkistossa tai haastattelemassa ihmisiä. Tai sitten kertomassa töistään erilaisissa tilaisuuksissa, kouluilla, kirjastoissa.
"On tämä välillä yksinäistäkin puuhaa. Mutta toisaalta perhe ja läheiset pitävät huolen siitä, että elämä pysyy normaalina."
Vaikka mies joskus jääkin tarinoidensa pauloihin, pysyvät jalat pääosin maassa ja ote arjessa, vakuuttaa myös vaimo Hilkka Skiftesvik. Jos on luovassa työssä selittämätöntäkin, on ainakin vaimon mukaan kirjailija perheen päänä hyvinkin arkinen ja tavallinen tapaus. Muiden töidensä ohella kaksi taloakin perheelleen rakentanut.
Pitkän uran sanomalehtimaailmassa tehnyt mies jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Mistään taiteen palossa tehdystä heittäytymisestä ei ollut kyse; esikoiskirjallaan kannuksensa tienannut mies teki järkiratkaisun.
"Jos haluaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta, sille on järjestettävä aikaa. Päivätyön ohessa se ei olisi enää onnistunut. Ratkaisuani en ole katunut."
Kun on kirjoittanut 30 kirjaa, alkaa takataskussa olla muutakin kuin taidehaaveita. Ammatikseen kirjoittavan työtaito on pettämätön ja rutiini vuosien saatossa hioutunut. Vaikka tarinoissa on kerrostumia ja taikaa, rutinoituneen ammattikirjailijan työtavoista on mystiikkaa turha hakea. Mutta kun päästään sisemmäs kirjoittamiseen ja tarinoihin, löytyy silti selittämätöntä.
"On minulla näitä hahmoja, jotka toistuvat kirjasta toiseen - niistä on tullut niin tuttuja, että välillä ne suorastaan itse puuttuvat tekemisiini. Astuvat työhuoneeseen ja sanovat, että kirjoitapas minulle jotakin", kirjailija velmuilee. "Parasta kirjailijalle onkin, kun hahmot alkavat elää omaa elämäänsä."
Myös lukijat ovat ottaneet kirjailijan mielikuvituksessa syntyneet henkilöt omikseen. Monesti kirjailija saa palautetta, että miksi se nyt noin teki, tai ei tämä tai tuo henkilö voi käyttäytyä näin. Onpa mielikuvituksen luomista oltu tunnistavinaan myös tosielämän ihmisiä.
"Muuan lukija väitti kivenkovaan, että -romaanin Kuula-niminen mies on hänen sukulaisensa. Väitti ja vakuutti ja esitti todisteitakin väitteensä tueksi", kirjailijaa naurattaa.
Joni Skiftesvik on tunnettu pienen ihmisen näkökulmastaan, sivustakatsojan ja tarkkailijan mielenliikahdusten osaavana ja herkkänä kuvaajana. Taitavan tekijän töissä löytää jokainen tuttua ja siksi niin läheiseltä tuntuvaa.
"KOM-teatteri esitti -romaanini näytelmäsovitusta Kuubassa, ja sielläkin yleisö löysi ja tunnisti hahmoja, tapahtumia ja tunteita, vaikka kulttuuri, aika ja maisema olivat täysin toiset."
Teksteistä elävä ei kyllästy myöskään lukemiseen. Kirjoja on aina kesken useampia. Tämänhetkisessä pinossa saattaa uinua tulevan, tekeillä olevan tarinan siemen, tai sitten ei. Työstään tarkka mies ei suostu asiasta enempää paljastamaan.
Pinosta löytyy tietokirjallisuutta niin aseista, lentokoneista kuin laivoista, muutama elämäkerta, sekä kaunokirjallisuutta: Tommi Kinnusen , sekä niin ikään martinniemeläisen Jukka Takalon .
Martinniemen lapsuusmaisema ja värikylläinen elämäntyyli on tarjonnut tapahtumapaikat ja kehykset monelle Skiftesvikin tarinalle. Paljon on kadonnut 1950-luvun tehdas- ja satamakylän hiljennyttyä.
"Maailma on monessa suhteessa mennyt tylsemmäksi. Ennen lapsia oli joka paikassa, leikittiin ja pelattiin ja kuljettiin - ihmiset kävivät toisillaan kylässä, kuulumisia vaihdettiin ja tarinoitiin. Nyt mummut nököttävät sisällä ja venyvät jossain Facebookissa", kirjailija puuskahtaa.
Maailman muuttuminen on vaikuttanut myös kirjailijan työhön - sellaisellakin ruohonjuuritason tavalla, jota ei kukaties asiaan vihkiytymätön aavistakaan. Varhaisten vuosien yksinkertainen ja siloittelematon, jopa karu tyyli on vuosien kuluessa notkistunut ja hioutunut.
"On siinä tietysti sitäkin, että on tullut kriittisemmäksi omalle tekstilleen. Mutta toisaalta tämän päivän tekstinkäsittely mahdollistaa loputtomiin tekstin hiomisen, siihen palaamisen ja viilaamisen. Kirjoituskoneiden aikana se ei ollut mahdollista", kirjailija pohtii.
Tietokoneet tekstinkäsittelyineen ja feisbuukeineen ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen, myös lasten maailmaan. Kolmen lapsenlapsen papan toiveena on, että vielä maltettaisiin puuhata muutakin kuin pelata tietokonepelejä.
Ja mikä jottei - ainakin tässä mummulassa lastenlasten läsnäolo näkyy. Eteisen tuulikaapin ovesta löytyy lappu "Papan kanssa on kiva pelata ja leikkiä hippaa ulkona". Lastenlasten kanssa pyritään kuitenkin myös pitämään perheen ja suvun perinteitä yllä: kirjoja luetaan ja tarinoita kuunnellaan.
"Se oli hieno hetki, kun lapsi kertomusta kuunnellessaan yhtäkkiä ihmeissään totesi, että pappa, mää nään nämä asiat ihan kuvina silmissäni."
Voisiko tarinakertoja parempaa palautetta työstään saada.
Artikkelin lähde Kaleva