Pia Kaitasuo
jukka-pekka moilanen kuvat

36 ouluyhtiöläistä piirsi nimensä asunto-osakeyhtiö Rommakon perustavan kokouksen osallistujalistaan 9. lokakuuta 1954. Sähkövaraston hoitaja Jorma Kangas oli yksi heistä.
Kesällä 2014 hänen tyttärensä, kuvataiteilija Leena Kangas, seisoo taloyhtiön pihamaalla ja muistelee täällä viettämäänsä 18:aa vuotta. "Rommakko ei lähde minusta ikinä."
Leenalle kyse on vertauksesta, mutta hänen vanhemmilleen Elnalle ja Jormalle A-talon asunto 17 oli loppuelämän koti.
Vuonna 1954 ajatus omistusasunnosta oli monille kaukainen haave. Arava-järjestelmä, jossa asunnon ostaja sai edullista valtion lainaa ja rakentamisen taso ja hinta olivat säännellyt, auttoi tekemään monen unelmista todellisuutta. Järjestelmän kautta vanhan säätyläishierarkian jäänteille annettiin potku persauksiin: monen uuden Arava-asunnon omistajan juuret olivat olleet toisten omistamassa maaperässä.
Oma koti antoi aivan toisenlaisen mahdollisuuden juurtua. Rakentaa elämää eteenpäin. Tämä tulevaisuudenusko oli vankka perusta sille yhteiskunnalle, joka on taannut Rommakon perustajien lapsien ja lastenlapsien hyvinvoinnin.
Vuonna 1936 toimintansa aloittanut selluloosatehdas Oulu Oy oli merkittävä työllistäjä. Sodan jälkeen Nuottasaaren tehtaan tienoille kohosi yhtiön asuntoja. Rakennettiin Erkki Huttusen suunnittelemat Nuottala ja Ousaari I ja Uki Heikkisen piirtämä Ousaari II.
Yhtiö tuki myös omakotirakentamista tehtaan varjoon Niilontielle. 1950-luvun alussa tämä suuntaus tyssäsi, sillä Oulun kaupungilla ei ollut varoja uusien alueiden kunnallistekniikkaan. Niinpä syntyi ajatus toteuttaa yksityisten työntekijöiden asumistarpeet asunto-osakeyhtiönä.
Yhtiö lupasi olla mukana piirustuksien ja muun suunnittelun sekä paperisodan ja rakennustöiden valvojan muodossa. Se ilmoitti olevansa myös valmis hoitamaan rahoituksen eri ins-
tansseissa.
Marraskuun 5. päivänä 1953 yhtiön sosiaaliosastolla järjestettyyn "kerrostalohankkeesta kiinnostuneiden kokoukseen" saapui suuri joukko väkeä. 59 heistä sitoutui jatkamaan, mutta käytännössä tämä joukko pieneni 36:een rakentamiseen päästäessä.
Puhetta johtamaan valittiin yhtiön sosiaalipäällikkö Arvo Alanne, joka myöhemmin muisteli asuntojen jakoa. "Kokouksessa otettiin esille karvalakki, kirjoitettiin lappuihin numerot yhdestä viiteenkymmeneenyhdeksään ja kukin sai ilmoittautumisjärjestyksessä nostaa lapun ja numeron määräämässä järjestyksessä sitten merkata itselleen mieleisen huoneiston jäljellä olevista."
Uki Heikkinen, jonka arkkitehtitoimistolla oli merkittävä rooli Oulu Oy:n tehdasrakentamisessa, suunnitteli 62 asuntoa kolmeen ns. pistetaloon - yksiin ensimmäisistä koko kaupungissa. Heikkinen laati Rommakkoon kahdenlaisia kaksioita, 52-neliöisiä keittiöllä ja 42-neliöisiä, joissa oli keittokomero.
Ensimmäisen lapionpiston aika oli lokakuussa 1954, harjannostajaisia juhlittiin jo kesäkuussa 1955 ja verhot uusien kotien ikkunoihin päästiin ripustamaan syksyllä. Nopeaa rakentamista voi ihmetellä, sillä työtä tehtiin läpi todella ankaran talven.
Eräitä asukkaita siirtyi yhtiön asunnosta Nuottalasta. "Pääsi kuin taivaaseen", oli joku todennut Rommakon oloista. Kalevakin kävi ihastelemassa talokolmikkoa. "Nämä edustavat modernia uutta Heinäpäätä", lehti kirjoitti.
Talokolmikko oli osa samanlaista hierarkiaa kuin olisi eletty kartanon eikä sellutehtaan liepeillä: Ousaari II oli arkisessa kielenkäytössä "herrojen talo". Ousaari I:ssä asuivat alemmat virkamiehet, valkokaulustyöläiset, ja Puistokadun nurkalla, As Oy Koiton perunapelloille nousseessa kasarmissa eli Nuottalassa työläiset.
As Oy Rommakko muodosti tähän kokonaisuuteen kiilan edustamalla itsellisten asujaimistoa. "Fyysisesti ja juridisesti oltiin täysin irrallaan, henkisesti kuitenkin osa tehdasta", taloyhtiön rakennushistoriallisen selvityksen äskettäin laatinut Ari Kannasmaa luonnehtii.
Leena Kangas sanoo olleensa hyvin tietoinen lapsesta saakka siitä sosiaalisesta järjestelmästä, joka alueella vallitsi. Samaa muistelevat muut. Ousaari I:sta haettiin miehet töihin yhtiön virka-autolla, vaikka jalkapatikassakaan matka ei olisi ollut kummoinen, kerrotaan.
As Oy Rommakossa asuneista yhtiöläisistä taas osa oli konttorissa, osa eri tehtävissä. Sen sijaan mitään siihen perustuvaa erottelua ei kukaan muista esiintyneen.
"Yhteiselo Rommakossa oli valtavan tiivistä", lapsuutensa 1960-1979 A-talossa asunut Raija Seilonen toteaa. "Asujaimistoa yhdisti työpaikalta tullut valmis tuttuus, oltiin aika lailla samaa ikäpolvea ja samassa elämäntilanteessa."
Jos oli lapsilla kaveriverkostonsa, aikuisillekin tuli pitkiä ystävyyssuhteita.
"Tuohimaan Ritva, joka oli töissä Torni-parturissa, tuli naapurista aina lauantaisin saunan jälkeen käärimään äidin tukan rullille", Leena Kangas muistelee.
Sirkka ja Seppo Alatalo olivat avioiduttuaan asettuneet Tuiranporttiin, Koskitielle. Alkovillinen yksiö kävi pieneksi, kun perheen toinen poika syntyi.
"Jukka oli puolen vuoden, kun muutimme Rommakkokadulle. Ilkka kaksi", Sirkka Alatalo kertoo.
Heinäpää veti puoleensa Seppo Alataloa. "Hän oli Heinäpään poikia, ja hänen vanhempansa asuivat siellä edelleen. Fammulaan, Kirkkokatu 58:aan, oli lyhyt matka."
Yhtä aikaa lokakuussa 1957 Rommakkokadulta kodin hankki myös velipoika Kalevi Alatalo perheineen. Sepon sakki asui huoneistoa A 3, Kalevin B 16.
Seppo ja Sirkka Alatalo olivat niitä, joille Rommakko oli pysähdyspaikka, ei elämän mittainen koti. Perhe siirtyi suurempiin neliöihin silmänkantaman päähän Aleksanterinkadulle.
Mutta elämään mahtuu sattumia: Ilkan tytär Marika Alatalo tuli kymmenen vuotta sitten asuntoesittelyyn Rommakon B-taloon. "Tiesin heti, että tämä oli minun kotini. Ihana!"
Sitä Marika ei tiennyt, että piha, jolle hän tuona päivänä asteli, oli sama, jolla Ilkka-isä poikasena leikki.
"Marikan asunto on ihan meidän entisen, A-talon kodin, peilikuva. Tismalleen samassa kohtaa taloa", Sirkka-mummi toteaa lempeästi.
Vaikka kaksioista oli tehty tilavia, niissä ei silti ollut kuin vessa. Isommat pesut piti tehdä yhteistiloissa. Puiston toiselle puolelle ns. uuteen Rommakkoon eli Rommakkokatu 9:ään valmistui pari vuotta myöhemmin samankaltainen pistetalo, johon tehtiin myös asuntokohtaiset kylpyhuoneet. Muutamat asujat päättivätkin siirtyä sinne.
Rommakon ratkaisu tehdä asuntoihin pelkät eriöt ei ollut ajalle poikkeuksellista. Moni asui kasvavassa kaupungissa vaatimattomammissakin oloissa.
Mäntylän perheelle muutto Rommakkoon merkitsi asuinolojen kohenemista. "Aamulla äiti teki ensimmäisenä tulet hellaan, jotta saatiin lämmintä. Ja hyyskä oli pihan perällä", Pekka Mäntylä muistelee Isonkadun kotia.
Kovin pitkää matkaa ei Mäntylän kahdeksanvuotiaiden kaksostyttöjen tarvinnut Isokatu 73:stasinisiä nukenvaunujaan työntää ennestään tuttuun pihapiiriin: Rommakon B-talon toisessa kerroksessa näet asuivat äidin vanhemmat Olga ja Aarne Männikkö. Mummulan saunavuorolla olivat kylpeneet myös tyttärenlapset.
Pekan ja siskojen koti oli aluksi C-talossa, B 12:een muutettiin myöhemmin. Se oli vanhempien kotina näiden kuolemaan saakka. Tänään siellä on Pekan mieluisa sija.
Alkuvuosina Rommakossa oli paljon alivuokralaisia. Kasvava, sodan jäljissä elpyvä kaupunki veti puoleensa monen alan osaajia, mutta myös maaseudun liikaväestöä mihin tahansa työhön tarttuakseen. 1950-luvulla Oulun muuttovoitto oli noin tuhat henkilöä vuodessa. Asuntoja vain ei ollut tarjolla vaaditussa määrin.
Talonkirjat kertovat, että kaksiota saattoi asuttaa viisikin toisilleen tuntematonta henkilöä.
Isoja perheitäkin asui. Alatalot ostivat 52 neliön kaksionsa nelilapsiselta perheeltä. Seitsemänkin henkeä, kolmea eri sukupolvea, mahtui toiseen kotiin.
Tänään hämmästellään kaksilapsista perhettä kaksiossa ja on aivan yleistä, että lapsilla on sen sijaan omat huoneet. "Muistan kun sain yhden keittiölaatikoston laatikoista itselleni. Sisustin sitä huolella. Oli tärkeää, miten eri asiat siinä olivat, jotta se näyttäisi mukavalta", Leena Kangas muistelee.
Teinivuosina Leena ja pikkuveljensä Johannes saivat kaksion kamarin itselleen ja vanhemmat sijasivat petinsä olohuoneen sohvalle. Näin oli monessa muussakin kodissa.
Lapsia riitti. Yhtiö oli perustanut Nuottalan alakertaan lastentarhan, joka oli aina tupaten täynnä. Kankaan Leenaa sinne ei kuitenkaan saatu. "’Ja tähän talhaan minä en tule’, ilmoitin käytyäni tutustumassa. Naapurissa asunut Kaakisen Tyyne-täti hoiti sitten minua."
Raija Seilonen muistelee, miten yhtiön terveydenhoitaja tuli katsomaan pieniä potilaita kotiin. "Banaaneja ja suklaata", kuului paranemisresepti tiivistetysti.
Rommakossa pidettiin huolta. "Siinä sitä niisti samalla naapurin pojan nenän kun omalta pojaltaan", Sirkka Alatalo kertoo. Heillä pikkuvieraita piisasi, sillä Alataloilla oli talon ensimmäinen televisio. Rin Tin Tiniä pääsivät katsomaan pihan muutkin lapset.
Sinänsä tämä oli harvinaista, sillä Rommakon lapset leikkivät pihalla. Vuorotyöläisten asuttamissa taloissa kun oli aina jonkun isä tai äiti nukkumassa.
"Sitä kunnioitettiin. Oltiin kusi sukassa", Pekka Mäntylä tähdentää.
Hän muistaa, miten mumminsa ajoi kerrattain rapussa mekastaneet mukelot kartanolle ja nämä lauloivat koulussa oppimaansa "Mummo kanasensa niitylle ajoi". Mummia sanoivat muutkin lapset "Männikön-mummiksi". Tämä ei yleisarvonimeä sulattanut, vaan tokaisi: "Minä en oo kaikkien mummi!"
Silti yhteisöllisyys leimaa vahvasti As Oy Rommakkoa sen kuudella vuosikymmenellä. Eräs sillä siunattu, tuomiorovasti Matti Pikkarainen kaartaa entisen kotitalonsa oven editse komealla, ikäisellään BMW-motskarilla. Kuutisenkymmentä vuotta aiemmin hän sompaili pihamaalla isänsä suurella polkupyörällä.
"Opettelin ajamaan sillä, mikä oli vähän hankalaa: isällä kun oli tankopyörä ja minun piti polkea tangon välistä, jolloin en kyennyt jarruttamaan. Sain pyörän pysähtymään vain jysäyttämällä sen C-talon ulko-oveen."
Samasta ovesta kulkee kotiinsa tänään hänen poikansa Ville. Ihan sattumalta. "Poika pyysi kaveriksi sopivaa asuntoa katsomaan, ja kun kysyin tarkempaa osoitetta, kuulin että Rommakkokatu 5 C."
Matti Pikkarainen oli yksi "poijanmälleistä" kuten hän vanhaan oululaiseen tapaan ikätovereitaan kutsuu. Koko ajan oli tekeillä jotain.
Oulu-yhtiöllä oltiin ahkeria urheilemaan. Niinpä ei ollut ihme, että jäälajeista kiinnostuneet isät pyysivät yhtiöltä luvan tehdä kentän Rommakkokadun toiselle puolelle, Ousaari II:n laajalle pihamaalle. Lupa heltisikin, ja kun Pekka Mäntylä ryhtyy luettelemaan pikkukiekkoilijoiden nimiä, tajuaa kuulevansa listaa suomalaisen liigakiekkoilun historiasta.
"Kari ja Seppo Suoraniemi, Juha Tuohimaa, Arto Kanniainen, Matti Alatalo, Kiimalaisen Markkukin asui tässä pentuna jonkin aikaa."
Toiset pysähtyivät Rommakkokadun kivitaloihin toviksi, toiset juurtuivat.
Pikkaraisen perhe muutti isompiin neliöihin Tarkka-ampujankadulle Matin ollessa kuuden. Muu ei muuttunut. "Isä ja kaikki hänen veljensä olivat yhtiöllä, minäkin monta kesää: Pateniemen sahalla, autonapumiehenä ja autokuskina muun muassa."
Matti Pikkarainen seisoo lapsuuden pihamaalla hivenen liikuttuneena. "Kun on kostean parkin hajussa kasvanut, se haju palauttaa aina lapsuuden mieleen."
Rommakon pihan ominaistuoksu ei jätä kylmäksi ketään, jolle tämä nurkka Heinäpäätä on tärkeä. Eikä liioin ääni: A-taloa vastapäätä kulkevan puskutraktorin telaketjujen kolke.
"Lapsuuden tärkeät ihmiset olivat kaikki ihan siinä lähellä", Leena Kangas toteaa. "Ikkunasta näki toisaalle. Siellä klonksutti se vaunu, jonka kuulen edelleen korvissani. Tunnistaisin sen missä tahansa."
"Sitähän myös rakasti sitä tehdasta! Ja edelleenkin. Se on kaunis ja komea. Nuorena ajattelin, että se on kuin iso eläin, joka ei koskaan nuku."
Ari Kannasmaa perheineen on Rommakon pitkäaikaisimpia asukkaita. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana kauan toiminut Kannasmaa tuntee ylpeyttä 60 vuotta sitten rakennetusta. "Nämä ovat edelleenkin hyvässä kunnossa."
"Eläkeikää lähestytään, mutta mitään aikeita edun käyttämiseen ei ole!"
Rommakko onkin kadehdittavan hyvin hoidettu yhtiö: tarpeelliset remontit on tehty ajallaan, talopesula käytännöllinen ja saunat siistit ja viihtyisät.
Aivan omaa luokkaansa on asukkaiden informoiminen. Kannasmaa on luonut nettisivut, jollaisia ei yksittäisillä taloyhtiöillä Oulussa liene toisia. Ne ovat olleet käytössä jo 1990-luvulla!
"Netti on työkaluni: kun kaikki tiedot ovat kerättyinä sinne, saan haluamani tiedon nopeasti", Kannasmaa sanoo.
Asukkaat muistavatkin kiitellä - ilman eri kehotusta - Kannasmaan Rommakon asioihin paneutumista.
"Taloyhtiön on tarjottava asukkailleen palveluita", Kannasmaa kuittaa.
Ari Kannasmaan neljälle lapselle ei ikätovereita samaan pihaan enää riittänyt. Murros, joka teki Rommakosta pitkälti yksineläjien taloyhtiön, alkoi 1980-luvun lopulta. Tilavat kaksiot ovat olleet hyvä kohde sijoittajille. "Tällä hetkellä reilu puolet asujista on vuokralaisia."
Hannu Määttä tuli aluksi vuokralle A-taloon, mutta hankki oman, kun tarjoutui mahdollisuus. Heinäpäässä ovat Määtän juuret, lapsuuden kesät kuluivat siellä mummulassa, ja niinpä paluumuuttaja halusi samoille kulmille. "Olen neljännen polven heinäpääläinen. Äidin mummola oli tuossa naapuritontilla."
Nyt Määtän ja Jonna-vaimon omistusasunnossa on juuri saatu valmiiksi remontti: tilaa on jaettu uusiksi, sillä Adele Määtästä on tullut viidennen polven heinäpääläinen.
Pekka Mäntylä palasi kierrettyään aina maailman toiselle laidalle. "Kun äiti kuoli 2011, siskot ajattelivat laittaa asunnon myyntiin. Minä sanoin heti, että älkää. Että minä tulen tähän."
Pekan olohuoneen nurkassa on mummin ja ukin vanha kiikkutuoli, jossa kelpaa heilutella huolia. "Tässä on nyt hyvä. En lähde enää minnekään."
Kun Mäntylän pojanpojat tulevat perjantaisin saunomaan, aivan kuten isänsä mummolaan aikoinaan, Rommakon talosaunan lauteille kipuaa viides polvi samaa sukua. Siinä on saavutusta mille tahansa taloyhtiölle.

Artikkelin lähde Kaleva