Artikkelin lähde Kaleva
Oulunsalo Soi -festivaali.
Trey Lee, sello. Laura Mikkola, piano. Ilmari Mäenpää, videoinstallaatio. Tulindbergin salissa Oulussa 2.8.
Sellisti Trey Leen taiteilijaesittelyissä muotilehti Ellen antama Tyylikkäin muusikko -palkinto mainitaan niin usein ja tärkeänä, että sisäisen skeptikko alkaa jo kohotella kulmiaan.
Onneksi Leestä löytyy paljon muutakin kuin vain ulkoista tyyliä ja huoliteltua pukeutumista, vaikka sellotaiteen suurimpien joukkoon matkaa onkin vielä jäljellä.
Claude Debussyn Sonaatti sellolle ja pianolle mahduttaa kymmeneen minuuttiin uskomattoman määrän erilaisia sävyjä ja tunnelmia.
Yhdessä pianisti Laura Mikkolan kanssa Trey rakensi teoksen moninaisuudesta loogisen kokonaisuuden, jossa Debussyn myöhäistyylin monikerroksiset ja ajoittain arvoituksellisetkin juonteet tiivistyivät impressionismin kiehtovaksi värisikermäksi.
Konsertin suuri romanttinen teos, Edvard Griegin Sonaatti sellolle ja pianolle a-molli op. 36, kuulostaa paikoitellen siltä, kuin sävellystyö olisi tehty Pianokonserton kanssa samoista palikoista. Itse asiassa pianisti voi monessa kohdassa jopa tuntea samankaltaisuuden sormissaan.
Griegin runsaana ryöppyävän pianosatsin tukemana Mikkola otti tulkinnassa selkeän päällikön roolin.
Pianon ohjatessa tapahtumien kulkua ja suuntaa kuulija saattoi ihailla Leen tyylikästä fraseerausta ja herkkävaistoisesti muotoiltua romantiikkaa.
Väliajan jälkeen konserttiin tuli uutena elementtinä mukaan kuvitus. Videoiden käyttö konsertissa alistaa musiikin helposti pelkäksi soundtrackiksi, mutta säveltäjänä Ilmari Mäenpää hallitsee kuvan ja äänen ongelmallisen liiton hyvin.
Tällä kertaa kuvat siis onnistuivat tuomaan konserttiin todellista lisäarvoakin.
Leen ja Mikkolan yhteistyö toimi hienosti niin Ernest Blochin apean pelkistetyssä sarjassa From Jewish Life kuin Joaquin Ninin kolmen espanjalaiskappaleen kastanjettien kilinässäkin.
George Gershwinin musiikin parissa yhteinen pyrkimys ei tuntunut löytyvän yhtä helposti, ja säveltäjän kevyen musiikin kanssa flirttaileviin kappaleisiin jäi kaipaamaan ainakin leveästi hymyilevää amerikkalaista entertainer-meininkiä.
Ylimääräisenä taiteilijat soittivat kiinalaissäveltäjä Liping Wangin musiikkia, jossa pentatonisesta asteikosta huolimatta liikuttiin hyvin lähellä eurooppalaisen romantiikan hyökyjä.
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva