Artikkelin lähde Kaleva
Ikävuosiaan nuoremman oloinen, pitkä, suorakatseinen mies. Kädenpuristus on luja ja suupielet taipuvat herkästi hymyyn. Tosielämän Viljo Juntusta on vaikea tunnistaa siksi lehtikuvissa esiintyväksi kumaraksi, synkkäilmeiseksi vanhaksi mieheksi, joka on nähty pyytelemässä anteeksi milloin missäkin mediassa.
Juntunen valittiin heinäkuussa Pyhäjoen suviseuroissa Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Sen jälkeen hän on saanut olla vastaamassa monesta ja monenlaiseen.
"On esitetty tiukkojakin kysymyksiä. Mutta siitäkin huolimatta olen kohdannut asiallisen, miellyttävän median. Vastuullisen tehtävän vastaanottaessani olen toki tiennyt, mitä on odotettavissa. Ja pyrkinyt aina vastaamaan esitettyihin kysymyksiin rehellisesti. Muuta mahdollisuutta en näe."
Ihan uuteen maailmaan Juntunen ei puheenjohtajana astunut - hän on ollut SRK:n johtokunnan jäsenenä 25 vuotta. Pitkälle päässyt mies ei ole kuitenkaan aina ollut lestadiolainen.
"Olin etsivä nuori. Usko ja uskominen olivat sitten se varsinainen löytö lukion viimeisellä luokalla. Ylioppilaskeväänä kuljin paljon erilaissa paikoissa, tutustuin ja perehdyin monenlaiseen. Yhä useammin tie vei Joensuun rauhanyhdistykselle - julistus alkoi tuntua todella hyvältä. Jossain vaiheessa toiset uskovaiset sitten kyselivät, että mitäpä tykkäät. Ja olihan se myönnettävä, että tykkään."
Seuraavat kysymykset sinetöivät suuria asioita.
"Kysyivät, että haluaisitko sinäkin uskoa niin kuin me. Kun vastasin kyllä ja sain uskoa syntini anteeksi, tuona iltana oli eri keveä olo kävellä opiskelija-asunnolle."
Keveä olo ei ole sittemmin miestä jättänyt.
"On uskovaisen elämässä sijaa epäilyksellekin. Ei niinkään Jumalan, mutta oman kelpaamisensa, tai kelpaamattomuutensa. Mutta aina olen saanut lohtua siitä ajatuksesta, että minäkin, tällainen suuri syntinen, saan uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä."
Uskoon tuleminen, "parannuksen tekeminen", kuten termi kuuluu, muutti myös tulevaisuudensuunnitelmia. Kaupunkilehti Joensuulaisen kesätoimittajanakin touhunnut nuorimies oli aiemmin ajatellut ammattia historian ja suomen kielen parissa, ja sanomalehtimiehen hommakin oli käynyt mielessä.
"Se oli sellainen nuoren ihmisen lapsellinen ajatus - että nyt kun olen uskovainen, niin minusta tulee tietenkin pappi."
Eikä ammatinvalinta ole kaduttanut. Pitkä työura on sisältänyt monenlaista - mutta ennen muuta niitä asioita, joita Juntunen on alusta saakka pitänyt tärkeinä: sananjulistamista, ihmisten kanssa ja parissa olemista.
"Seurakunnissa, joissa olen saanut tehdä työtä, on minulla aina ollut hyvä olla."
Papin tehtävät kuljettivat työuran alkuvuosina Juntusta ympäri Oulun hiippakuntaa. Perhon vt. kirkkoherran pesti oli eteläisin, Utsjoen pohjoisin.
"Olin Utsjoella vain yhden talven, mutta kokemuksena se oli uskomattoman rikastuttava. Sieltä matka jatkui Rovaniemelle, johon jo luulin eläkevirkaan jääväni."
Mutta kun Ranualle toistamiseen haettiin kirkkoherraa eikä muita hakijoita ollut, Juntunen haki, valittiin ja jäi - 35 vuodeksi.
"Sanoinkin monesti seurakuntalaisille, että kun muita hakijoita ei ollut, teidän täytyi tyytyä minuun."
Työn ja elämän vakiintuessa alkoivat opinnot jälleen kutsua. Ensin teologian lisensiaatin ja vuonna 1997 tohtorin tutkinnot eivät kuitenkaan olleet koskaan mikään itseisarvo.
"Opinnot ovat aina olleet minulle oman itseni kehittämisen väylä pikemmin kuin pyrkimys saavuttaa joitain pätevyyksiä."
Pätevöitymiset toivat mukanaan kuitenkin myös uusia työhaasteita; kirkkoherran ja myöhemmin Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorin virassa avautui taas uusi maailma. Vakavalta kalskahtava toimi ensin Olavi Rimpiläisen ja sitten Samuel Salmen johtamassa tuomikapitulissa tuo Juntusen mieleen monia muistoja, joista kertominen valottaa miehen persoonan vilkasta, sanavalmista ja humorististakin puolta.
Palattaessa pohtimaan tieteentekijän ja uskovan ihmisen roolien yhteensovittamista Juntunen vakavoituu jälleen pohdiskelemaan.
"En ole koskaan kokenut siinä ristiriitaa. Tunnen toki teologisen tutkimuksen tradition, olen siihen perehtynyt ja tunnen erilaiset tulkinnat ja tulokulmat - ei minulla niiden kanssa ole ongelmaa. Toisaalta minulla on omakohtainen vahva usko. Tutkimustuloksia tulee ja menee. Minulla on tällainen perinteinen uskonkäsitys, johon kuluvat ylösnousemus, neitseestä syntyminen ja mitä näitä nyt on. Uskon apostolisen uskontunnustuksen mukaan."
Katse painuu, puhe taukoaa. Ollaan selvästi Viljo Juntuselle tärkeiden asioiden äärellä.
"Minun uskoni mukaan Jumala on kaiken tämän takana ja voi tehdä ihmeellisiä asioita. Jos Jumala pelaisi näillä samoilla säännöillä kuin ihmiset, niin silloinhan hän ei olisi Jumala."
Jos papin virka ja rooli on ollut antamista - onko opiskelu ollut Juntuselle vastavuoroisesti saamista, asioiden antamista itselle toisten sijaan?
"En osaa ajatella sitä sillä tavalla. Pikemminkin niin, että opiskelu, Ranualta asti Helsinkiin reissaamisineen, toi pienen seurakunnan arjen keskelle vaihtelua, haasteita. Silloin nuorena sitä jaksoi ja perhekin oli tukemassa."
Tiedonjano onkin yksi piirre, joka nousee väistämättä esiin Viljo Juntusen persoonaa puntaroidessa. Nelivuotiaana lukemaan oppineelle ja kansakoulun suoraan toiselta luokalta aloittaneelle ihmiselle uusien asioiden oppimisella on aina ollut erityinen merkitys. Kaikkein tärkeimmät asiat löytyvät kuitenkin muualta.
"Usko on ollut kestävä, turvallinen perusta, jonka varaan on aina voinut rakentaa. Suuria hetkiä sekä työssä että elämässä ovat olleet ne, kun on voinut auttaa ihmistä uskomaan. Sellaisissa hetkissä taivas koskettaa maata."
Juntunen puntaroi ajatuksiaan tarkkaan. Tottuneen puhujan ajatus polveilee mutta ei katkea; hymy syttyy kasvoille helposti. Ajatuksenvaihto on mutkatonta, ja mukavan miehen ajatuksiin on helppo yhtyä.
Mukava mies kuitenkin johtaa SRK:n johtokunnan puheenjohtajana yhteisöä, jolla on kiistatta hyvin värittynyt maine. Julkisuuteen on viime vuosien kuluessa kantautunut rankkoja asioita niin lasten hyväksikäytöstä kuin erittäin arveluttavista sielunhoidollisista käytännöistä. Mutta miten puheenjohtaja itse näkee seurakuntaansa ja uskovien yhteisöönsä kohdistuneen kritiikin?
"Nämä ovat asioita, jotka eivät voi jäädä selvittämättä. Missään oloissa eikä minkään varjolla voi sallia henkisen väkivallan käyttöä ihmisiin. Uskovaisen toimintatapoihin kuuluu rinnallakulkeminen, nostaminen, ei missään oloissa hengellisen väkivallan käyttö."
Pää painuu. Asiat ovat selvästi vaikeita.
"Uskovainenkin on kuitenkin aina myös ihminen. Yksittäisen ihmisen väärät teot tai lähimmäisen vahingoittaminen eivät kuulu uskoon tai uskomiseen vaan kertovat aina yksilön virhearvioinneista. Pyrkimys on paitsi karsia väärinkäytökset, myös viestiä entistä avoimemmin niin ulos kuin sisälle päin."
Jos ovat tuulet riepotelleet lestadiolaisyhteisöä ulkoa päin, on uudistuksia käynnissä myös sisäisesti. Itse Viljo Juntunen ei tunnista rooliaan asioiden uusiksi panijana saati henkilönä, joka sanelee, että näin tehdään nyt, vaikka sellaistakin viittaa on miehen harteille ahkerasti soviteltu.
"Kyllähän tämä puheenjohtajavalinta on tietysti saanut aika koomisiakin vivahteita. Jossain sosiaalisessa mediassa joku leukaili että ’uusi paavi on valittu’. Siihen totesin, että kyllä Franciscus on ihan hyvä paavi edelleen", Juntunen väläyttää nasevaa huumoriaan. "Mutta vakavasti ottaen - en ole käskijä enkä usuttaja vaan rauhallinen rinnallakulkija."
Paljon tuntuu olevan kuitenkin kyselijöitä ja tarvitsijoita. Puheenjohtajan kännykkä soi ja tekstiviestiä pirahtelee ties monennenko kerran haastattelun kuluessa. Siitäkään huolimatta luottamustoimen hoitaminen ei missään nimessä ole kokopäivähomma, Juntunen vakuuttaa. Vapaa-ajallekin täytyy olla sijansa.
"Kyllä koen, että minulla on jonkinlainen moraalinen velvoite ja edelleen yritän toteuttaa palvelemisen roolia. Joskus kyllä sanon, että olen varattu, vaikka olen varannut ajan omaa vapaa-aikaani varten. Mutta älä sitä sinne kirjoita", Juntunen vuolaisee.
Tärkeänkin miehen oma aika koostuu hyvin arkisista pienistä asioista.
"Sellaista pikkupuuhastelua, mökillä oloa, lukemista, lasten perheiden tapaamista, lastenlasten kanssa touhuamista. Mihin se aika oikein meneekin? Kun tuntuu että on koko ajan kiire - mutta niinhän se tuppaa eläkeläisillä monesti olemaan."
Artikkelin lähde Kaleva