Artikkelin lähde Kaleva
Esko Aho Kaleva
Oulu Vannoutuneimpia modernisteja uusi arkkitehtuuri monesti puistatti.
Postmodernismin myötä suomalaisiin rakennuksiin oli 1900-luvun lopulla alkanut ilmaantua leikkimielisiä muotoja, värejä ja perinnerakennusten jäljittelyä.
Kaikki Oulunsalon kunnantalossa käyneet tietävät, mitä perinteen uudelleen muokkaus saattoi muun muassa tarkoittaa. Kotoisia harjakattoja, mäntyä, punatiiltä ja betonia pihapiirissä, jonne kuljetaan romanttisen kaariportin läpi.
Suomalaisen arkkitehtuurin merkkiteoksiin lukeutuvan kunnantalon suunnittelivat Arkkitehtitoimisto NVV:n arkkitehdit Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen ja Jorma Öhman. Rakennus valmistui vuonna 1982.
"Postmodernismi elvytti unohtuneita arvoja, kuten käyttäjälähtöistä suunnittelua, paikallisen tradition kunnioittamista ja elämyksellisyyttä", sanoo helsinkiläinen arkkitehti Anni Vartola.
"Näillä teemoilla oli myös tärkeä merkitys siinä kehityksessä, jolla suomalainen arkkitehtuuri nousi 1990-luvulla uuteen kansainväliseen maineeseen."
Vartolan väitöskirja Kuritonta monimuotoisuutta: postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa tarkastetaan tänään perjantaina Aalto-yliopistossa Helsingissä.
Arkkitehtuurin teorian alaan kuuluvassa työssään Vartola on pyrkinyt selvittämään, miten postmodernismiin suhtauduttiin 1970-90-lukujen Suomessa ja mitä vaikutuksia suuntauksella oli suomalaiseen arkkitehtuuriin.
Samalla tutkija piirtää myös laajempaa kuvaa maamme arkkitehtuurista ja arkkitehtien arvomaailmoista.
Oma osa-alueensa 1970-lukulaisen postmodernismin laajassa teemassa oli Oulun koulu, jota Oulunsalon kunnantalokin edustaa.
Yliopiston arkkitehtiosastolla vuosikymmenen puolivälissä syntynyt tyylisuunta loi Vartolan mielestä "aivan poikkeuksellisen hienoa regionalismia".
Kaikesta huolimatta Suomea saattoi 1970-1980-luvuilla pitää yhden ajatuksen maana.
Modernismi oli arkkitehtuurissa vakiintunein ilmaisukieli, jonka valossa postmodernismin ilmentymiä kuvattiin "pinnalliseksi älyttömyydeksi" ja "amerikkalaiseksi pylväspelleilyksi".
"Aluksi postmoderneihin ilmiöihin suhtauduttiin kevytmielisenä viihteenä, muotiasiana, joka ei sopinut maamme oloihin. Tyyli koettiin jopa uhkana suomalaisen arkkitehtuurin perinnölle", Vartola kertoo.
"Harva huomasi, miten nuorison liikehtiminen 1960-lopulla oli jo antanut merkkejä kulutuskriittisen ajanjakson alkamisesta."
Kuten useimmiten käy, uudet ajatukset sulautuivat vähitellen osaksi vallitsevia ihanteita.
Nykyään rakennuksia jo koristellaan estoitta muun muassa graafisella betonilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla ritilöillä.
"Tutkimusaineiston valossa koristelu on nimenomaan postmodernistisen murroksen seurausta. Vastaava ei olisi tullut kuuloonkaan 1970-luvulla."
Jopa Valion 1970- ja 1980-lukulaiset tuotantolaitokset Oulun Maikkulassa julistavat Vartolan silmissä orastavaa postmodernia ajattelua, joka irtosi kaikkein tehokkaimmasta betonibunkkerityylistä samaan tapaan kuin maailmankuulu Pompidou-keskus Pariisissa.
Nykyajalle ei ole vielä keksitty sopivaa nimeä. Keitokseen liittyy ainakin tietokoneiden valtava voima suunnittelussa.
"Nuoria kiehtovat nyt blob-arkkitehtuuri ja algoritminen suunnittelu. Kansainväliset tähtiarkkitehdit ja rakennusten brändäys ovat huudossa, mutta uudella tavalla sosiaalisesti ja ekologisesti valveutuneesta arkkitehtuurista on muodostumassa vahva vastavoima", kertoo Anni Vartola.
Artikkelin lähde Kaleva