Artikkelin lähde Kaleva
Kauko Röyhkä: Poika Mancini. Like 2013.
Miss Farkku-Suomen (Like, 2003) Pikeä himoinnut Röyhkän alter ego Välde on jättänyt Oulun ja lähtenyt tavoittelemaan rockia, rauhaa ja rakkautta etelästä.
Lavatyhjiötä täyttämään saapuu 18-vuotias poika Mancini, jonka rock-fantasian ainesosat ovat astetta rajummat.
1980-luvun alun Oulu ja järisyttävän salaperäinen Mancini piirtyvät teokseen kolmen kertojan kautta: Mancinin itsensä, Välden ja Miss Farkku-Suomen pikkusiskon Katjan.
Uskosta lohtua hakevan Katjan vinkkeli on hämmentävä sekoitus pehmopornoa ja kristillistä eetosta.
Sen sijaan Mancinin ja Välden sielunelämän vivahteet, muutamaa pikkuseikkaa huomioimatta, ovat niin yhteneväiset, että helposti unohtuu kumpi on äänessä.
Naiset valloitetaan kartoittamalla näiden pinnat tarkalla kaavalla. Ruumiinrakenne, kasvojen muoto, suun sijainti sekä nenän koko ilmoitetaan säntillisesti kuin matkaoppaassa.
Siitä huolimatta naiskuvasto tuppaa olemaan kovin yksipuolinen: halun herättävä muusa, tahallaan ruma lesbo ja puutteessa kärvistelevä feministi tarjoavat melko suppeaa samaistumispintaa naislukijalle.
Vähemmän korrektissa homokuvauksessa maistuu selvimmin Röyhkän rakkaus provosointiin.
Katja on hyveellinen, Välde maltillinen, Mancini ehdoton. Kaikilla on oma oopiuminsa, johon uppoutumisen Röyhkä kuvaa virhearvioksi.
Katjan sokaisee luottamus seurakuntaan, kun taas Välden intohimo musiikkiin maksaa muusan uskollisuuden. Mancini kohtuuttomuudessaan menee tietenkin kaikista pisimmälle.
Teos päättyy kappaleeseen, jossa Mancinin laululyriikoiden ja psykedeelisten havaintojen vuorottelu ei anna klosuuria miehen menestystarinalle.
Poika Mancinin maailmassa suuret kalat eivät ui hiljaisissa vesissä, vaan sätkivät olemassaolon ehtoja uhmaten esiin. Kaikkea tavanomaista, sopeutuvaa ja porvarillista pilkataan.
Myyttinen rock-skene on raadollisuudessaankin turvallinen kupla, jonka ulkopuolella elämä on ankeaa ja tarkoituksetonta.
Ihmiskuvaus on inhorealistista. Henki on yhtä kuin ruumis: hengen jalostuma ilmenee kauniin kuoren kautta.
Vastaavasti Mancinin ja Välden kavahtama keskinkertaisuus näyttäytyy fyysisenä rumuutena.
Poika Mancini on miehinen fantasia - tai ironinen versio siitä - jossa päähenkilön erikoislaatuisuus yhtyy ylimaalliseen kauneuteen.
Ei tietenkään yhtään haittaa, että tämän sadun hohde lankeaa juuri Oulun kulmille.
Poika Mancini on tyypillistä Röyhkää. Syvempää sanomaa siitä ei ehkä kannata lähteä kaivelemaan. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, jotka eivät kasva tai kehity.
Tärkeily ja pakonomainen todistelu omasta erikoisuudesta tekevät niistä koomisia - ja rasittaviakin.
Mutta Suomen Bukowskina Röyhkällä on oma uskollinen yleisönsä, joka taatusti ostaa tämänkin esityksen.
Heidi Heinonen
Artikkelin lähde Kaleva