Artikkelin lähde Kaleva
Uuden Oulun juhlinta huipentui torstaina ja perjantaina kaupunkilaisille tarjottuun musiikki-ilotteluun Oulun tuomaa. Kunnon kansanjuhla olikin päättäjiltä ystävällinen ja aiheellinen ele veronmaksajien suuntaan, vaikka esitystä odottelevalta yleisöltä kuuli myös mielipiteitä siitä, että näilläkin sirkushuveilla olisi kustantanut kansalle monta leipää.
Ilmaiseksi jaetut liput olivat tietysti hieno juttu, mutta ennakkoon täynnä olevaksi ilmoitetussa esityksessä oli todellisuudessa satoja tyhjiä tuoleja, kun kotiin jäämisessä ei rahaakaan mennyt hukkaan.
Luvatun iloittelun kannalta Oulun tuomaa alkoi nihkeästi, sillä hauskuutta rakennettiin alussa suolikaasuilla ja sillä, että miestä voidaan jopa epäillä homoksi.
Käsikirjoitus nousi onneksi matkan varrella lentoon, ja esimerkiksi absurdeihin ulottuvuuksiin viety puhelinpalvelussa jonottaminen oli suomalaisen sketsiviihteen tämän vuoden parhaita oivalluksia.
"Seuraavaksi päähenkilömme joutuu hullunkuriseen tilanteeseen" -tyylisen kertojan käyttäminen tosin pitäisi kieltää jollain näyttämöteosdirektiivillä.
Teoksen säveltänyt Iiro Rantala on täyttänyt musiikin kaikilla mahdollisilla tyyleillä ja pieniä lainoja vilisee Neuvostoliiton kansallislaulusta aina Igor Stravinskin Kevätuhriin.
Musiikki onnistui olemaan yhtä aikaa helposti lähestyttävän melodista ja oivaltavan mielikuvituksellista. Yleisön huudattamiseen tehty nenänkaivulaulu olisi kyllä tyyliltään ja olemukseltaan sopinut paremmin Risto Räppääjään.
Sovitukset ja orkestraatiot oli ammattitaidolla tehnyt kapellimestari Jaakko Kuusisto. Rantalan sävellysten ja Kuusiston orkesterin hallinnan yhdistelmästä voisi nyt kuullun perusteella kuvitella syntyvän vaikka suuren suomalaisen musikaalin, jos vain sellaisen joku herroilta tilaisi.
Oulu Sinfonia toi kokonaisuuteen juhlavuutta ja tuli näillä esityksillä varmasti kuntalaisille entistä tutummaksi, vaikka sähköisesti vahvistettu sinfoniaorkesteri ei mitään soinnin gourmet’ta olekaan
Timo Pesonen, Jukka Rasila, Petra Karjalainen, Mari Leppävuori ja Aki Pelkonen tekivät yksiulotteisen karrikoiduissa rooleissaan varmaa työtä, jonka hauskuus tietysti vaihteli vitsien ja tyyppien hauskuuden mukaan.
Hilpeimpiä hahmoja olivat vantaalainen sinkkunainen, ystävyyskaupunkien vaimoehdokkaat ja tietysti Mikko Alatalo. Turhimmiksi jäivät tarinan historialliset kommentaattorit, joista osa oli kuin Putouksen alkukierroksilla putoamaan tuomittuja sketsihahmoja.
Tarinan ei niin syvälle kätketyssä vertauskuvallisuudessa huomiota kiinnitti se, että etelästä lähetettiin blondi bimbo sotkemaan kuvioita, ja yhdistyminen nukkavierun naapurin kanssa onnistuu vasta tervanjuonnin jälkeen.
Mitähän puolestaan oululaisesta tapakulttuurista mahtoivat ajattelivat illan esiintyjät, kun suuri osa yleisöstä ryntäsi kohti uloskäyntejä kesken loppukumarrusten?
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva