Artikkelin lähde Kaleva
Jaana Skyttä
Oulu Kuvanveistäjä Jaakko Pernu viimeistelee Vellikello-teostaan Oulun Hupisaarilla. Hiljaisella tavalla vaatimattoman oloinen mies on vakavan keskittynyt tekemiseensä. Taiteen tekeminen on intohimo. Päällimmäisenä mielessä on meneillään oleva prosessi.
Ihmiset ovat viime päivien aikana käyneet jututtamassa taiteilijaa ahkerasti. Palaute on ollut pääosin myönteistä. Vellikello on yksi Oulun taidemuseon 50-vuotisjuhlan kunniaksi Hupisaarilla järjestetystä Täällä!-ympäristötaidenäyttelyn töistä. Näyttely käsittelee omistamisen ja identiteetin teemoja.
Mitä on kuulua johonkin? Mihin kuulun? Kuinka tulen osaksi jotain suurempaa? Mitä identiteetilleni tapahtuu tässä prosessissa? Ajatuksena on, että puistossa vierailevat kulkijat voivat pohtia kysymyksiä töiden äärellä.
"Lähdin aika väljästi teemaan mukaan. Työni esikuvana on pronssinen vellikello, jonka ääni oli tärkeä väline yhteisöjen viestinnässä entisaikaan. Hienovaraisesti teokseni kysyy, missä ovat nykypäivän vellikellot. Onko ihmisten välinen kanssakäyminen tulevaisuudessa siirtynyt pelkästään sähköisiin viestimiin ja internettiin?"
Työskentelyssään Pernu pyrkii pelkistettyyn muotoon ja monitulkintaisuuteen. Hän ei halua, että työt julistavat suurella äänellä.
Pernun Lyötynpuistossa sijainnut ympäristötaideteos Päivänvarjo ja sen korvannut nykyinen Vesilasi-työ ovat molemmat oululaisille tuttuja. Taiteilijan perusmuodoltaan geometrisiä, monumentaalisen suuria teoksia voi ihailla myös useissa kaupungeissa ympäri Suomea sekä muun muassa Roomassa, Lontoossa, Berliinissä ja Milanossa sekä Kanadan Torontossa ja Vancouverissa.
Ensi vuoden alussa Pernulta valmistuu Torontoon kymmenen metriä korkea metallista työstetty teos Rainforest. Se tulee puistoon, joka on rakenteilla olevan pilvenpiirtäjän yhteydessä.
Useimmissa töissään Pernu käyttää luonnonpuuta, erityisesti pajua.
Ympäristötaiteen pariin Pernu sanoo päätyneensä sattumalta opiskellessaan Rotterdamin taideakatemiassa Hollannissa.
"Siellä tein ensimmäisen kerran lehtipuurangoista tyylilleni ominaisen teoksen, kun pihalla sattui lojumaan ilmaista materiaalia. Akatemia oli aika köyhä. Kun tulin takaisin Suomeen, ajattelin, että meilläkin tätä pajua riittää."
Paju on monella tapaa kiitollinen materiaali.
"Pajua on helppo työstää, se muotoutuu vaikka mihin. Paju lahoaa hitaasti, mikäli se vain ei ole maata vasten. Materiaalia on myös kiva kulkea luonnossa keräämässä", käsillä tekemistä rakastava taiteilija sanoo.
Pernun puusta tekemät taideteokset tulevat elinkaarensa loppuun noin kymmenessä vuodessa. Eikö se tunnu surulliselta?
"Eikö ole niin, että miltei kaikki julkisille paikoille tilatut aikasidonnaiset teokset näyttävät parinkymmenen vuoden kuluttua vanhahtavilta? Sitten niitä ei saa mitenkään pois, kun niille on varattu tietty paikka."
Kälviällä syntynyt mies tunnisti itsessään taiteilijan jo yläaste- ja lukioikäisenä.
"Meitä oli sellainen muutaman hengen kaveriporukka. Kun muut lähtivät baareihin, me lähdimme kesämökeille maalaamaan taidetta. Niitä teoksia, mitä silloin syntyi, ei kuitenkaan kannata laittaa esille", hän naurahtaa.
Artikkelin lähde Kaleva