Artikkelin lähde Kaleva
Aimo Korkala: Lämmittäjänä höyryhinaajassa. Neirol-kustannus 2013.
Veitsiluoto-yhtiön hinaajissa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa lämmittäjänä työskennellyt Aimo Korkala on kirjoittanut mainion kirjan ajasta, jolloin pitkäkorsteeniset, tukki- ja pöllipyräitä jokisuilta jalostuslaitoksiin kiskovat hinaajat olivat tavallinen näky Perämerellä.
Oulun ja Kemin välinen rannikko oli aikoinaan Suomen vilkkainta puutavaran hinausaluetta ja rannikkoväylää kutsutaan vieläkin uittoväyläksi. Puutavarayhtiöillä oli omat, mittavat hinaajalaivastonsa.
Hinaajat olivat melkein kuin eläviä olentoja, niillä oli omat erityispiirteensä ja niiden käsittely vaati suurta ammattitaitoa ja kokemusta. Navigointivälineet olivat alkeellisia ja väylien merkintä puutteellista.
Hinattavat tukkilautat olivat suuria ja lauttojen liikuttelu lyhyilläkin hinausmatkoilla vei heikkotehoisilla hinaajilla kovasti aikaa. Säät ehtivät vaihtua ja aina oli pelkona hinattavan lautan hajoaminen.
Korkalan kirjasta käy ilmi, ettei merikortteja hinaajien ruorihyteissä juuri katseltu, kippari ja ajomies (perämies) luottivat omiin tietoihinsa ja tuuriinkin. Pohjakosketuksia oli tuon tuosta, mutta niitä ei mihinkään kirjattu eikä niistä isommin puhuttu.
Jos potkuri vähän vääntyi, se oikaistiin hätätilassa vaikka itse rustatulla vääntimellä ja matka jatkui. Tilipäivänä poikettiin viinakauppaan ja jos kippari oli sen jälkeen niin "hiivoissaan", ettei pysynyt hereillä ja paatti mutkitteli, vaihdettiin miestä ruorissa ja taas pyräs kulki.
Hinaajan miehistö hitsaantui kiinteäksi porukaksi, jossa jokainen tunsi toisten vahvuudet ja heikkoudet. Kippari kokosi miehistönsä omalla ihmistuntemuksellaan ja mukavan ja ahkeran maineen saaneelle riitti työtä.
Usein hinaajassa oli naispuolinen kokki, ja oli sanaton sopimus, ettei romansseja sallittu. Pikku flirtti oli luonnollista, mutta jos se johti niin pitkälle, että kokista tuli riitaa tai peräti jonkun oma, niin jonkun oli lähdettävä.
Erikoinen jännite syntyi kerran Veitsiluodon hinaajassa, kun konemestarille ja kipparille tuli niin ankara suukopu aluksen kunnossapidosta, että kippari suuttui ja lähti ovet paukkuen aluksesta.
Jäljelle jäänyt porukka jatkoi työtään ja pyräiden hakua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä asiasta mainittu yhtiön silmäätekeville. Aikanaan kippari palasi alukseen vihastaan lauhtuneena ja selvitteli asiat kahden kesken konemestarin kanssa ja rauha palasi alukseen.
Aimo Korkalan kirja on mainio kuvaus menneestä ajasta ja ennen muuta hehkuvan fyyrin ääressä ahertaneen lämmittäjän raskaasta työstä.
Alan sanasto ja työn erityispiirteet pankkauksineen ja kattilakiven poistoineen ovat niin tarkasti selostetut, että lukija tuntee matkaavansa puuskuttavan höyryhinaajan sisuksissa.
Joni Skiftesvik
Artikkelin lähde Kaleva