Artikkelin lähde Kaleva
Esko Aho teksti ja kuvat
Kaleva
hailuoto "Virittipä se bassoaan kauan", kuului vääräleukainen heitto yleisön joukosta nuorisoseurantalon pihalla.
Kommentti viittasi kontrabasisti Eero Ignatiukseen, joka oli vähän aikaisemmin jousitellut sisällä salissa James Tenneyn sooloteoksen Beast.
Oulunsalo Soi -festivaalilla jo perinteeksi muodostunut Hailuoto-päivä toi saarelle sunnuntaina kaksi konserttia.
Nuorisoseuralla musisoitiin uusklassismin merkeissä - Beastia lukuun ottamatta - ja kirkossa musiikinhistorian ääripäät täydensivät toisiaan.
Iltamia ei tällä kertaa järjestetty, mikä verotti päivän yleisömäärää edellisvuosiin verrattuna.
Suomeksi beast tarkoittaa petoa, elukkaa tai hirviötä, jollainen kontrabasso tosiaan on pienessä jousisoitinperheessä.
Kahden dissonoivan bassonkielen metronomintarkasti rytmitetyistä jousituksista Eero Ignatius loi kiinnostavia oheissointeja yläsävelsarjoissa. Ne kyllä havaitsi, kun vähän tarkensi kuuloaistiaan.
Enempää ei tästä Tenneyn 1970-lukulaisesta pirulaisesta tarvinnut kenenkään ymmärtää. Jos päässä alkoi syntyä omaehtoisia selityksiä, oli sävellys täyttänyt yhden tehtävistään.
Nuorisoseuran saliin olisi mahtunut enemmänkin kuulijoita, mutta tunnelma muodostui intiimiksi, kun muusikot tulivat yleisöä fyysisesti lähelle.
Seiniltä vielä katselivat Oulunsalo Soin vuoden kuvataiteilijan, valokuvaaja Kati Leinosen, märkälevytekniikalla toteuttamat mustanpuhuvat uusvanhat muotokuvat kuin suoraan pimeältä keskiajalta.
Muukin musiikillinen anti nuorisoseuralla oli keskimäärin tasokasta, vaikka ikimuistoisista elämyksistä jäätiin paitsi.
Alfred Schnittken Sarja vanhaan tyyliin eteni viulisti Janne Nisosen ja cembalisti Knut Johannessenin tulkitsemana vakaasti, mutta myös yllätyksettömästi. Ikään kuin yhteisnäkemyksen etsintä olisi jäänyt kesken.
Neliosaisessa Liturgy-sarjassa kahdelle sellolle eivät kaksi ensimmäistä osaa toimi sävellyksinä yhtä luontevalla tavalla kuin kaksi viimeistä, joten sellisti-säveltäjä Harri Östermanin ja Jussi Vähälän muuten paneutuneeseen yhteissoittoon kasvoi myös teoslähtöinen nouseva linja.
Igor Stravinskyn sarjassa Pulcinella-baletista esille pääsi sellisti Timo-Veikko Valveen tekninen taituruus ja tyylikkyys. Knut Johannessenkin oli cembalonsa ääressä paremmin kartalla kuin Schnittkessä.
Kirkkokonsertin uutisarvoisinta antia edustivat ranskalaisen säveltäjän Colin Rochen Jousikvartetto nro 1 Ground Zero ja kantaesityksensä saanut tilausteos Petites masses de cendres (Pieniä tuhkakasoja) mezzospraanolle ja jousikvartetille.
Roche ei tunnustaudu minimalistiksi. Sen ymmärtää, jos ajattelee esimerkiksi tyylisuunnan suosimia kertausteknikkoja. Hänen oma määritelmänsä, post-spectralisti, sattuukin paremmin kohdalleen. Roche hakee sfäärejä perinteisten nuottien päältä ja ympäriltä.
Jousikvarteton hiljainen sävyjen etsintä johdatteli kuulijat Pienten tuhkakasojen pienoiskuviin, jotka eivät kestäneet sekuntiakaan kauemmin kuin halutun sävyn tai eleen kannalta oli välttämätöntä. Kirjallisuudessa vastaavia pätkiä kutsuttaisiin haikuiksi.
Mezzosopraano Virpi Räisänen ja Jousia-kvartetin soittajat pudottelivat joka osan jälkeen nuottisivunsa lattialle merkitsevästi. Se oli sekä esityksen huumoriosuus että osa selitystä.
Mikä on kerran soinut, joutaa mennä. Loppujen lopuksi elämäkin koostuu yhtä pienistä tapauksista.
Tuhkakasojen esitys oli äärimäisen keskittynyt. Joka yksityiskohtaan ladattiin merkitystä, mikä esti teosta hajoamasta atomeiksi.
Miten Rochen sävellys toimisi pelkkänä kuulokuvana ilman koreografiaa?
Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että sen olisi voinut helposti tarkistaa panemalla silmät kiinni.
Artikkelin lähde Kaleva