Artikkelin lähde Kaleva
Pirkko Hämäläisen esittämällä yksihuoltajaäidillä on rouheat kainalokarvat. Tämä on yksi ensimmäisistä silmään pistävistä yksityiskohdista, johon Miss Farkku-Suomi -elokuvaa katsoessa silmä tarttuu. Yksityiskohdiltaan viimeistellyt kuvan kun luovat monin verroin vahvempaa ajankuvaa kuin kuin monipolvisimmatkaan kirjoitetut lauseet.
Matti Kinnusen ohjaama, 1970-luvun Ouluun sijoittuva Miss Farkku-Suomi on lavastettu ja puvustettu herttaisen aidoksi, siitä kumarrus puvustaja Tiina Wilénille.
Katsojaa ilahdutetaan elokuvan edetessä toki muillakin makeilla yksityiskohdilla: ankeilla laatikkotaloilla, kotoisasti pirisevillä lankapuhelimilla ja kakkumaskaroilla, esimerkiksi.
Jotain, mikä on näin ihastuttavan retroa, ei oikeastaan voi kuin rakastaa.
Kauko Röyhkän vuonna 2003 julkaistusta, osittain omaelämäkerrallisesta Miss Farkku-Suomesta on viimein saatu elokuva.
Siinä Röyhkän alter ego Välde (Mikko Neuvonen) haaveilee kauniista Pikestä (Sanni Kurkisuo) ja rokkitähteydestä. Pienen kaupungin ympyrät ahdistavat, eikä oman erilaisuuden tiedostaminen ainakaan helpota sulautumista massaan.
Pelkkää glamouria ei ole Pikenkään elämä, vaikka hänet kruunataankin Suosikki-lehden miss Farkku-Suomeksi.
Suloisen kipeä, ajaton nuorisokuvaus toimii tarinaltaan yhtä hyvin nykyajassakin.
Toivoniemen talot, Tuiran sillat, tuomiokirkko ja Kuusisaari sykähdyttävät oululaiskatsojaa, vaikka elokuva onkin kuvattu Oulussa vain osittain.
Tutut paikat tuntuisivat kuitenkin kovin päälle liimatuilta, jos näyttelijäjoukko ei kuulostaisi aidolta. Siksipä onkin mukavaa huomata, että näät ja määt ovat löytäneet oikeat paikkansa eikä murre tunnu epäaidolta. Ohjaaja Kinnunen on lähtöisin Oulusta, joten murteen paikallisopas on ollut lähellä koko ajan.
Nuoret kyvyt Neuvonen ja Kurkisuo tekevät muutenkin komeat roolisuoritukset tulkitessaan kuvaa ajasta, joka vaihtui toiseen jo kauan ennen heidän syntymäänsä. Molemmille Miss Farkku-Suomi on ensimmäinen pitkä elokuva.
Röyhkän romaani taipuu elokuvaksi hyvin, sillä tarina etenee tekstinäkin kohtauksittain. Välden monitasoista ajatusmaailmaa avaamaan on elokuvaan tuotu uusina hahmoina naapurin lestadiolaispojat (Niilo Lahtinen ja Eero Survo), joille Välde voi luontevasti paasata monologinsa, jotka kirjassa jäävät nuoren miehen pään sisäisiksi.
Kaksikko on toimiva piristysruiske ja elokuvan hauskimpia sivuhahmoja.
Elokuvasovitus puolustaa paikkaansa siksikin, että valkokankaalle tuotuna Miss Farkku-Suomi pääsee oikeuksiinsa myös musiikillisesti.
Välden (siis Röyhkän) innostus uuden aallon rockmusiikkiin on toki hitusen hymyilyttävää, mutta mediana elokuva antaa kiihkolle ilman muuta enemmän pontta kuin romaani - vaikka kappaleet voikin kuunnella (YouTubesta tai) vuonna 2001 ilmestyneeltä Miss Farkku-Suomi -levyltä.
Siinä missä Röyhkän laulutekstit romaanissa jäävät kovin irtonaisiksi, ne saavat nyt tuekseen soittajia, sovituksia ja kokonaisia yleisöjä, esimerkkinä Oulun Kuusisaaressa kuvatut komeat, kesäiset festivaalikohtaukset satoine avustajineen.
Kati Valjus
Artikkelin lähde Kaleva