Hyvinvointia ja iloa kirjallisuudesta -seminaarissa lauantaina pysähdyttiin vaikeiden kysymysten äärelle. Teema oli kohdallaan; kirjallisuusseminaareissa hyvinvointiaspekti on harvoin esillä.
On sanottu, että ne, jotka kirjoittavat muusta syystä kuin rahan ja maineen vuoksi, ovat hulluja. Toisten mielestä tämä näkemys taas ei tee oikeutta todellisille suurille, hulluille kirjailijoille.
Vakavamminkin puhuen voidaan todeta, että hulluus on arvokasta ja historiallisesti merkittävää. Kirjailijat kautta aikojen ovat esittäneet aiheesta kiinnostavia näkökohtia joko kuvaten prosessin eri vaiheita psyykkisen sairastumisen kokeneina tai kirjoittaen hulluudesta ulkopuolelta.
Kirjallisuuden hahmojen joukossa eräs tunnetuimmista melankolikoista lienee Shakespearen Hamlet, joka ei saa toteutettua kostoa isävainaan painostuksesta huolimatta.
"Ollako vai eikö olla?" - melankolisempaa lausahdusta on vaikea löytää.
Modernisaation myötäjäisenä vallalle nousi skitsofrenia. Kyseessä on ennen kaikkea kielen ja kommunikaation sairaus, erityisen kohtalokas kirjoittajille. Toisaalta skitsofrenia on nähty myös normaalina reaktiona pirstaloitunutta maailmaa kohtaan. Skitso on terve, maailma hullu.
Harva kirjoittaa sairauden sisältä. Paltamolaissyntyinen
"Hulluuden kenttä laajenee ja elää", totesi Sallamaa.
"Tämä aikakausi edustaa postmodernia skitsonarsismia. Kun melankolia oli valittujen taiteilijoiden sairaus, voi depressiosta kärsiä kuka tahansa."
Pitkästä historiasta huolimatta vasta viime vuosina taiteen terapeuttinen merkitys on alettu ymmärtää tietoisellakin tasolla ja myös taideterapeuttien koulutukseen on kiinnitetty huomiota.
Kirjallisuusterapian avulla voidaan lähestyä vaikeita ja torjuttuja elämänalueita. Olennaista on vuorovaikutus. Vaikka yksin lukeminen ja kirjoittaminen voi sisältää terapeuttisia aineksia, tarvitaan hoitotilanteessa elävää kontaktia ja jakamista.
Terapiakäytännöt vaihtelevat harjoitus- ja voimavarakeskeisistä analyyttisempään pohdintaan.
Jokipii vertasi luovuutta sukeltamiseen.
"Jos ihminen rohkenee sukeltaa pinnan alle, hän löytää jotakin itsestään ja voi vaikkapa kirjoittaa siitä. Sukeltaessa ei vajoa. Jokainen löytää omat ilmaisukeinonsa, joku kirjoittamisen, toinen vaikkapa tanssin."
"Yhteiskunnallisesti merkittävät teokset voivat olla koko kansan terapiaa. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas on varmasti hoitanut lukemattomia sodassa traumatisoituneita ihmisiä", uskoi Jokipii.
Erityisesti kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen kannustava projekti etenee vaiheittain kuuden kunnan (Kiiminki, Haukipudas, Muhos, Tyrnävä, Liminka, Lumijoki) alueella.
Hallinnosta vastaa Kiiminkijoen Opisto ja hankepäällikkönä toimii fil. lis.
"Tämän kaltainen toiminta on aikaisemmin keskittynyt enemmän kaupunkeihin ja etelään kuin pohjoisemmas ja maalle", sanoo Suvilehto.
Tavoitteena on viedä kuntiin sanataidetta muun muassa kurssien, ohjaajakoulutuksen ja seminaarien muodossa. Erityisesti huomioidaan koululaiset, vanhukset ja erityishuollon piirissä olevat ryhmät.
Kulttuurihankkeeseen sisältyvä ajatus kirjoittajakulttuurin popularisoitumisesta ja kehittämisestä lähtee verkottamisesta.
Eri kunnista on tarkoitus löytää halukkaita henkilöitä kouluttautumaan sanataiteen ohjaajiksi.
Tämä on projektin haastavin osuus.
"En tee hokkus pokkus -temppuja, mutta toimin äänitorvena ja kylvän ympärilleni siemeniä, jotka toivottavasti hiljalleen itävät", Suvilehto kuvailee.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>