Kulttuurihistoriaa

Aarre tarjolla Kajaaninkadulla

Tarinan mukaan joukko ulkomaalaisia oli Oulussa kaupunkikierroksella. Sen päätyttyä eräs opastettavista kysyi oppaalta, missä vanha kaupunki on. Oppaan oli pudisteltava päätä ja todettava, ettei vanhaa kaupunkia ole. Keskieurooppalaiselle vanha kaupunki oli kuitenkin itsestäänselvyys. Opas kuuluu joutuneen selittelemään puusta rakennetun Oulun sekä suurta paloa, talvisodan pommituksia että viime vuosikymmenien oululaista kaupunkikuvapolitiikkaa.

Hakematta tulee mieleen suhtautumistapa keskieurooppalaisissa sivistysvaltioissa. Kerron pari esimerkkiä: Eräs tuttavani asuu Sveitsissä kivitalossa, jonka vanhimmat osat ovat myöhäiskeskiaikaisesta luostarista. Kun kodissa jouduttiin suorittamaan remontti, niin sitä valvoivat museoviranomaiset viimeistä piirtoa myöten, ettei mitään korvaamattoman arvokasta vain turmeltaisi. Olkoon toinenkin esimerkki Sveitsistä. Muutamia vuosikymmeniä sitten Genevessä päätettiin purkaa muuan vanha rakennus. Eräät kaupunkilaiset vaativat asian kansanäänestykseen, joka tietysti sveitsiläiseen tapaan järjestettiin. Äänestyksen tulos oli, että rakennus säilytettiin ja restauroitiin.

Myös Suomessa pyritään eräissä kaupungeissa säilyttämään historiallinen miljöö mahdollisimman ehjänä. Ja jos siihen ei jostakin syystä pystytä, niin silloin pyritään säilyttämään ainakin jokin osa vanhasta.

Esimerkkinä ensimmäisestä ryhmästä kävisivät Rauma ja Porvoo, jälkimmäisestä vaikkapa Kuopio. Vanha sanonta kuuluu, että kansa ilman historiaa on niin kuin mies, joka on kadottanut muistinsa. Hän harhailee kadulla, ei tiedä, kuka hän on, mistä hän tulee, mihin on menossa. Sama pitää tietysti paikkansa myös kaupungin osalta.

Kaupunkikuvan rikkaus perustuu juuri siihen, että on säilynyt monia eri kerrostumia menneisyydestä. Oulun kaupunkikuva ei ole järin rikas.

Nyt on Oulun kaupunki asetettu temppelin harjalle, kun vastaan on tullut kysymys suhtautumisesta ”Reinilän taloon”.

Niitä kulttuurihistoriallisia arvoja, joita talo edustaa, on Kalevan palstoilla käsitelty niin usein, että asian pitäisi olla tuttu kaikille oululaisille.

Viittaan ennen muuta Markus Korhosen kirjoituksiin ja hänen muistioonsa, johon tämäkin arviointi perustuu. En sen takia lähde yksityiskohtaisesti erittelemään niitä paikallisia, valtakunnallisia ja jopa kansainvälisiä arvoja, joista on nyt kysymys, vaan tarkastelen asiaa vain periaatteelliselta kannalta.

Oulussa on tietääkseni yksi ainoa kotimuseo, niin sanottu merimiehen koti. Sekin on siinä mielessä keinotekoinen, että eri puolilta on kerätty esineistöä ja sijoitettu se tiettyyn paikkaan. Tässä merkityksessä tämä ainoa ”kotimuseo” on epäaito.

Nyt on kaupungille tarjolla ei vain oululaisissa vaan myös valtakunnallisissa puitteissa ainutlaatuinen kohde, ”Reinilän talo”. Kaupungin virkamiehet kuuluvat laskeskelevan, kannattaako talo hankkia kaupungin omistukseen. Tietysti kannattaa.

Sanotaan, ettei ole rahaa. Väite ei pidä paikkaansa.

Seitsemän vuosikymmentä kestäneen elämäni aikana olen - kerrallisesta virastani johtuen - joutunut anomaan rahaa eri puolilta mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja olen tullut hyvin selvään tulokseen pitkän kokemuksen perusteella: rahaa on aina, tahtoa ei ole. Kerronpa esimerkin. Keräsimme monta ajastaikaa sitten kokoon suomalaisten historioitsijoiden kärkikaartin ja hahmottelimme suunnitelman ”maailman kulttuurihistorian” kirjoittamiseksi suomalaisvoimin. Viime vuosisadan alkupuolella köyhä Suomi pystyi omin voimin kirjoittamaan teoksen ”Maailmanhistoria” (1914-24). Nyt oli kysymys samanlaisesta, joskin hieman eri näkökulmasta kirjoitettavasta teoksesta. Valtiovalta ei taipunut hankkeeseen. Myöhemmin sain kuulla, minkä takia. Kaikki opetusministeriön varat keskitettiin hankkeeseen ”Lenin ja Suomi”. Jälleen kerran: rahaa oli, mutta tahtoa ei ollut.

Oululle asetetaan nyt lähiviikkoina ratkaiseva kysymys, onko rahaa Reinilän talon lunastamiseen vai ei. Tiedän, että kaupungin sekä poliittisessa johdossa että virkamiehistössä on henkilöitä, jotka näkevät mielellään ympärillään rikkaan ja monipuolisen kaupunkikuvan. Nyt on kysymys nimenomaan haasteesta heille ja heidän tahdonvoimalleen. Lienee siellä joukossa niitäkin, joille merkitystä on vain uusien betonihirviöiden rakentamisella kaupungin keskustaan. Kun vielä vähän aikaa jatkuu näin, niin jos vieras side silmillä tuodaan Ouluun, niin siteen avauduttua hän ei tiedä, onko Espanjan aurinkorannalla, Timbuktussa vaiko Itä-Saksan slummeissa.

Kaikkein parasta hankkeessa Reinilän talo on se, että se voidaan tehdä kaupungille tuottavaksi instituutioksi, jos vain byrokratialla ei sitä estetä.

Taloonhan sopivat paitsi museo myös esimerkiksi kesäkahvila, pieni näyttelytila, suuri näyttelytila, kokoustiloja, yliopiston väelle karonkkatiloja ja niin edelleen loputtomiin.

Kaiken tämän järjestäminen on rahassakin mitaten tuottavaa toimintaa, jos on vain vähänkin kykyä organisoida. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, ottaisin tarvittavat rahat pankista lainaksi ja perustaisin yksityisen säätiön hoitaman homman. Nyt se ei enää käy.

Jos käy niin, että kaupunki jättää asian silleen, niin tässäpä olisi hyvä idea jollekin vähän nuoremmalle hurjapäälle.

Kuitenkin - tässä voi hyvin käydä niinkuin Shakespeare-vainaja kerran sanoi: ”Ei mikään luonnista, kun halu puuttuu.”

Kyösti Julku

Artikkelin lähde Kaleva