Artikkelin lähde Kaleva
Maarit Verronen: Vanhat kuviot. Tammi 2012.
Pidän vieläkin Maarit Verrosen novelli-kokoelmaa
Älä maksa lautturille merkittävänä esikois-teoksena.
Jo kaksikymmentä vuotta sitten se avasi suomalaista kirjallisuutta fantasian suuntaan tavalla, joka ei silti kokonaan karannut realismin valtaväylältä.
Teos käynnisti myös aikamoisen kirjailijanuran. Kevään kirja on Verrosen 18. teos!
Vanhat kuviot on sekin novellikokoelma, joka ei pysyttele ihan realismin pilttuussa. Kirjan novellit lähtevät liikkeellä ikään kuin läheltä, meidän kaikkien yhteisestä todellisuudesta, ja päätyvät oudoille seuduille, kulttuureihin, joissa ihmisten hyväksikäyttäminen on muuttunut arjen käytännöiksi.
Avausnovellissa Henna törmää opiskelijakaveriinsa Teemuun, joka elää jonkinmoisessa hyvinvointivaltion katveessa.
Teemun salaperäisyys alkaa kiehtoa, mutta lopulta Henna panee stopin tutkimuksilleen. Hän on törmännyt pojan lisäksi kokonaiseen perheeseen, "joka salaa asuinpaikkoja toisiltaan ja tyhjentelee toistensa asuntoja".
Viimeinen laaja niminovelli onkin sitten hurja tarina, jossa toimittajakaksikko metsästää kovaa juttua, ja juttu onkin niin kovaa luokkaa, että se karkaa journalistien käsistä.
Kirjan viimeisissä novelleissa vältellään johdonmukaisesti kaikkia todellisuuskosketuksia, henkilöiden nimetkin ovat kuin jostain Transylvanian vuorilta (ehkä ovatkin?).
Teos on tyylikkäästi rakennettu ja siinä on paljon kiehtovaa, mutta jotenkin se tuntuu kokonaisuutena hajanaiselta ja valjulta. Tekstejä on paljon eli novellisatsi on jotenkin epätasainen, mutta en ole varma johtuuko penseyteni ihan siitäkään.
Ehkä odotukseni ovat vuosien mittaan nousseet suhteettomiin korkeuksiin? Tai sitten en aivan tajunnut teoksen temaattisia vihjeitä.
Oudot ihmiset ovatkin ihan tavallisia ja lähimmäiset eivät olekaan oikeita lähimmäisiä? Joka tapauksessa Maarit Verronen on kaikessa omalaatuisuudessaan aliarvostettu, oudon ja uhkaavan tulevaisuuden kirjailija.
Olavi Jama
Artikkelin lähde Kaleva