Artikkelin lähde Kaleva
Tiina Juujärvi Kaleva
Oulu Parttuaisen metsäkämppäkartanon ensimmäinen rakennus on hieno. Hirsirakennuksessa on siniset kaapistot, keittiöliinat roikkuvat suorina rivissä ja nurkassa on kamiina.
Muutamalle asukkaalle on ollut paljon tilaa, ja oma emäntä. Yhdessä huoneessa on kassakone ja toimistotarvikkeita.
Tässä, nykyään Siikasaaressa Turkansaaren museoalueen kupeessa sijaitsevassa rakennuksessa on asunut metsätyömaan johto. Rakennusta on siksi sanottu teräväpääksi.
Siellä on asunut ukkoherra eli metsätyömaan johtaja. Kasööri on maksanut palkan, ja työmiehet ovat neuvotelleet palkastaan tinkauspenkillä.
Viereisessä miehistökämpässä eli tylsäpäässä on kaksi suurta huonetta, joiden seinustoilla on päällekkäin kahdessa kerroksessa sänkyjä.
Kuivausnarulla roikkuu työvaatteita ja sänkyjen välissä on kaappeja.
Ensimmäisessä salissa on asunut 14 työmiestä, toisessa 18.
On ollut pimeää: koko päivän hikoilleet miehet ovat ripustaneet sukkansa ja paitansa kuivumaan. Ilmassa on ollut hikeä, tervaa ja pikeä, kuvailee ulkomuseoamanuenssi Kaija Niemitalo.
Nykyäänkin käytössä olevat sanat terävä- ja tylsäpää ovat peräisin metsä- ja uittokulttuurin ajoilta 1800- ja 1900-luvuilta.
Kämppä-sana on myös tukkikulttuurin peruja. "Tukkikämppä oli "logging camp", joten sanotaan, että se on tullut Yhdysvalloissa metsätöissä olleiden paluumuuttajien sanastosta", kertoo kansatieteen professori Hanna Snellman Helsingin yliopistosta.
Metsä- ja uittomiesten asumisolosuhteet olivat 1920-luvulla niin huonot, että Suomessa säädettiin kämppälaki, jota täydennettiin vielä vuonna 1948.
Sillä määrättiin tietyt kriteerit: pesumahdollisuudet, säilytystila tavaroille ja yksittäisen sängyn leveys yhteisvuoteiden sijaan. Yksi kriteeri oli kuutiotilavuus, jolla parannettiin hengitettävää ilmaa.
"Kun uudet kämpät tulivat, työmiehet pitivät niitä parempina, kuin mihin kotioloissa oli totuttu. Siellä sai myös olla rauhassa miesten keskellä eikä tarvinnut käyttäytyä", kertoo Snellman.
Sieltä on tullut nykyäänkin käytössä oleva sanonta "kyllä se kotiolot voittaa".
Savottatyöt työllistivät kevättalvisin ja syyskesällä vain pienen osan työntekijöistä. Metsä- ja uittotöiden työttömyysaikaa sanottiin luppoajaksi, joka kuvaa vieläkin joutilaisuutta.
Luppoaikojen pituus vaihteli. 1800-luvulla savotta päättyi maalis-huhtikuussa, jonka jälkeen suurin osa sai töitä vasta toukokuussa, kun jäät lähtivät uittoväyliltä, kirjoittaa Snellman Tukkilaisen tulo ja lähtö -väitöskirjassaan.
Työttömyysaika lyheni myöhemmin, vaikka metsätöiden saaminen oli edelleen tiukkaa.
Luppoaikana osalla miehistä oli koti, missä syödä ja nukkua.Osa joutui aina miettimään, missä he asuisivat ennen seuraavaa savottaa.
Nuoret miehet kävivät luppoaikana tyttärissä eli kuhertelivat kylätansseissa tai vierailivat öisin tyttöjen makuusuojissa.
Aika mahdollisti nuorison seurustelun, sillä tukkisavotan aikaan sitä ei ehtinyt tehdä.
Artikkelin lähde Kaleva