Kotimännystä muistomerkki

Väänäset hakivat Ylikiimingin Jokikokkoon rauhoituspäätöksen omalle puulleen.

Kari Sankala

Oulu

Ylikiimingin Jokikokossa 93-vuotiaan Hanna Väänäsen Mäntyharjun tilan pihalla lähes avoimessa peltomaastossa kasvaa komea, monihaarainen mänty.

Korkeutta säännöllisen pyöreähköllä männyllä on parikymmentä metriä ja ympärysmittaa liki kolme metriä.

Tuo Väänästen kotimänty on Oulun seudun uusin luonnonmuistomerkki.

Oulun seudun ympäristötoimi liikelaitoksen johtokunta on rauhoittanut kyseisen männyn juuristoineen kaikelta vahingoittamiselta luonnonmuistomerkiksi.

Vastuu puun hoidosta jää johtokunnan päätöksellä luonnonmuistomerkin arvoa hakeneille Hanna Väänäsen lapsille Jaakko ja Anna-Liisa Väänäselle.

Heidän tehtävä on myös merkitä rauhoitus asiasta kertovin kyltein.

Tilalla oleva Jaakko Väänänen kertoo, että rauhoitusajatus oli ollut jo pitkään mielessä.

– Olemme miettineet, että tuo mänty kyllä pitäisi jotenkin säilyttää. Se tuntui sen arvoiselta.

– Poikasena siinä kiipeiltiin. Kaikki kylän pojat halusivat kiivetä siihen. Äidiltä piti kysyä lupa, että sai ottaa rappuset puuhun pääsemiseksi.

–Männyn oksasta roikkui vuosikymmenet kiikku. Kettingin jäljet näkyvät vielä, Jaakko Väänänen näyttää.

Rauhoitettu pihamänty oli Jaakko Väänäsen mukaan meinannut kuolla joskus sotavuosien jälkeen.

– Kun kotitalo rakennettiin vuonna 1948, mänty alkoi kukoistaa.

– On sen ikääkin yritetty arvioida. Velipoika kairasi ja laski tiheitä vuosirenkaita ainakin 400.

Anna-Liisa Väänänen toimii äitinsä omaishoitajana ja asuu kaupungissa.

– Mäntyharjun mäntynä se on kulkenut aina.

– Kaksi ihmistä vähintäänkin tarvittiin, että kädet saatiin ulotettua sen ympäri.

– Lapsena siihen kiipeäminen oli hankalaa. Kädet eivät tahtoneet yltää edes oksien ympärille.

– Alaoksan kiikussa oli lauta. Siihen aikaan ei ollut renkaita tai muita. Sellainen kiikkuja oli tosi rohkea, joka uskalsi ottaa niin kovat vauhdit, että varpaat tavoittivat oksiston, Anna-Liisa Väänänen muistelee.

– Pihamänty antoi runsaan käpysadon. Käpyjä tuli aina mieletön määrä.

– Avojaloin kun tuolloin oltiin aina, niin kävyt poimittiin haitasta pois säkkeihin.

– Äidillä oli tapana panna käpyjen liekillä tulelle munkkipata. Kun kylän lapset haistoivat tuoksun, he tulivat aina kiireesti meille.

– Vuosien jälkeen kiikkumuistot ovat mukavimpia. Tikkaita ei saanut panna puun alle eikä kiivetä. Eipä sitä kiivetessä olisi päässyt alimpia oksia korkeammalle.

Fakta